Chapter Text
Jos kylläisyys olisi kiinni siitä, miten itseni näen, olisin ruhjeilla ja mustelmilla. Niin kylläinen itseeni olen.
Laverne sulki päiväkirjansa ja huokaisi. Huominen päivä tulisi olemaan varsinainen tunteiden vuoristorata. Niin kauan kuin päivänvaloa riittää, asiat ovat hyvin. Valoa ja hymyä riittää kaikille, juttutuokiot ylettyvät talon poikki, ja keittiössä joku paistaa makkaraa pannulla. Kun verhot vedetään kiinni ja hiljaisuus laskeutuu taloon, alkaa erilainen arkielo.
Laverne laittaa kuulokkeet päähänsä ja yrittää olla miettimättä mitä seuraavaksi tapahtuu. Äiti kiroaa viereisessä huoneessa työtään ja stressin määrää kaikista niistä maksamattomista laskuista, joita keittiön senkin päälle kasautuu. Isä koittaa rauhoitella äitiä, samalla kun itse miettii miten saisi huomisaamuna käytyä kaupassa ja ostettua koko perheelle ruoat. Onhan se laitonta ajaa juopuneena.
Laverne on varma, että pikkusisko ei ole vielä saanut unenpäästä kiinni, ja kuuntelee vanhempiensa puheita pelokkaana. Laverna ei kuitenkaan uskalla tarkistaa asiaa, eihän hänen huoneensa ovelta näe suoraan Eevan sängylle. Viestin kirjoittaminen ei tulisi kuuloonkaan.
Ehkä olisi ollut parempi jos äiti ja isä eivät olisi ikinä saaneet Lavernea. Heillä olisi ollut vain Eeva huolehdittavana, se pikkutyttö, joka osasi taitavasti temppuja ja ensimmäisellä yrityksellään onnistui kaikessa. Se tyttö jonka keho oli silkin pehmeä ja ääni heleä kuin kevään ensimmäisellä linnulla. Tyttö jonka keho oli laiha kuin vaatasyntynyt varsa. Eeva oli kaikkea sitä, mitä Laverne oli ihaillut ja kadehtinut.
Huoneen ulkopuolelta kuului askelia. Kop kop kop. Oven koputukset ovat hiljaisia ja empiviä. Laverne veti päässään heti yli äidin ja isän; he eivät koputtaisi, vaan astuisivat suoraan sisään.
"Eeva, tuu vaan sisään," Laverne kuiskasi ja odotti, kunnes nousi sängyltä itse avaamaan oven, kun Eeva ei avannutkaan valkoista ovea, johon Laverne oli joskus pienenä piirtänyt kukkia. Aivan kuten hän oli odottanutkin, Eeva seisoi hänen edessään pehmonalle kädessä.
"Vera, mä en halunnut olla yksin," Eeva kertoi hiljaisella äänellä. Kumpaakin harmitti, ettei kotona voinut kertoa asioita vanhemmille, vaan piti salaa heidän selkiensä takana lohduttaa pienen pöytälampun valossa vieriviä kyyneleitä.
Pieni nallekarhu makasi sängyn päällä unohdettuna, kun sisaret pyyhkivät toistensa kyyneleitä.